Inhottavaa on myös tässä viimeisinpänä tullut ahdistus perheenperustamisesta. Mullahan on siis aivan valtava vauvakuume, halu saada perhe. Mutta kenen kanssa? Keneen mä voin luottaa niin paljon, että alkaisin harkitsemaan jotakin niinkin pysyvää kuin lapsia? Voinko mä edes saada niitä. Se on myös yksi ahdistuksen aihe, lapsettomuus. Tiedän, että itselläni on eräs "sairaus", joka vaikeuttaa ko. asiaa, mutta estääkö se sen kokonaan?
Välillä kun katson tuttujen lapsia ja leikin niiden kanssa, tulee paha olla. Sellainen tavallaan kateus, että miksen mä ole saanut tuollaisia?
Mä tiedän, ettei yksin oleminen ole paha asia, enkä sitä niin koekkaan. Ainakaan aina, mutta silti mä kaipaan vierelleni ihmistä. Sellaista, johon voi luottaa kuin vuoreen. Sellaista joka ymmärtää ja halaa kun on paha olla. Sellaista, jota voi halata kun sillä on paha olla. Ihmistä, jonka kanssa voi rakastaa ehdoitta.
Saattaahan tää kaikki olla vain taas tätä kevättä rinnassa tai muuta tyhjyyttä. Tosin näin musta on tuntunut jo pidemmän aikaa. Alankohan mä oleen jo epätoivoinen vanhapiika? ;)
6 kommenttia:
En sinä vanhaksipiiaksi jää vaikka välillä sellaiselta tuntuisikin.
Tuli mieleen että iskeeköhän miehiin vauvakuume ollenkaan? Minuun ei ainakaan ole vielä iskenyt vaikka pidänkin lapsista. No parempihan se vaan on ettei iskisikään kun eipä tuo lapsen hankkiminen niin helposti käy. Vaikeinta siinä on löytää se jonka kanssa niitä hankkisi.
Kyllä mä uskon,että miehiinkin iskee vauvakuume. Ainakin joihinkin yksilöihin. Mutta naisilla varmasti yleisempää.
Pitäisi varmaan tehdä jonkun kanssa diili, että jos tiettyyn ikään mennessä on yksin, pitäisi perustaa perhe tämän kanssa?
Mulla se on onneksi helpompaa kun on häätkin jo sovittu.
Ai niin, Henun kanssa :)
Mun mielestä ikävuodet 28-30 on parhaita, aivan ihania. Jä sä olet nuori(kun mäkin olen nuori ja täytän kohta 36..)!
Minä ajattelen, että jos lapsia haluaa, niin lapsentekoa suunnitellessaan kannattaa varautua hoitamaan ja kasvattamaan se yksin. En ole kyyninen missään nimessä, tiedän vain, että vakiintunutkin suhde joutuu kriisiin lapsen syntyessä ja tunnen monia naisia, joiden miehet/poikaystävät ovat lähteneet lapsen synnyttyä, ihan kuin sen voisi tuosta vaan tehdä tekemättömäksi. Takuuvarmasti hajoamatonta perhettä kun ei ole olemassakaan.
Toisaalta, elämässä on otettava riskejä saadakseen mitä haluaa ja ihmisistä pitää (minusta) uskoa hyvää. Yksinhuoltajana oleminen ei silti ole mikään huono asia, siinäkin vaikuttaa se, miten oman tilanteensa näkee.
-minh-
Se on totta, että siihen yksinhuoltajuuteen pitää varautua. Ja uskonkin selviytyväni, mikäli niin kävisi.
Ja pitää uskoa, että Minh olet oikeassa noista parhaista ikävuosista :)
Lähetä kommentti