Tasan neljä viikkoa kulutin aikaani sairaalassa, joista 3,5 viikkoa kera vatsan ja tuo puoli viikkoa kera hyvien särkylääkkeiden, haavan, tikkien, joka päiväisten lastenteholle soitettujen puheluiden ja sinne tehtyjä matkoja taivaltaen. Matkaa synnyttäneiden osastolta lastenteholle kertyi melkoisesti, varsinkin kun kävely ei alkuunsa sujunut kovinkaan hyvin. Mutta sinne sitä oli silti päästävä pientä ihmettä katsomaan. Vaikkakin aluksi tuntui jotenkin hullulta, kun hoitajat puhuttelivat äitinä ja kertoivat sen pienen rääpäleen, joka keskoskaapissa makasi, olevan minun poikani.
Varmaan kolmantena päivänä, kun olin lastani katsomassa, pidin kättäni kaapissa ja poika otti sormestani kiinni. Puristi lujaa ja vei sormeni painamaan hänen tuttiaan ja samalla hetkellä avasi silmänsä ja katsoi suoraan silmiini. Se oli se hetki, joka sai kyyneleet nousemaan silmiini ja tajusin, että tuo pieni poika tulee olemaan elämäni tärkein asia. Ja edelleenkin kun tätä hetkeä muistelen, se saa kyyneleet silmiin.
Vaikka olenkin jäänyt yksin lapsen kanssa, tiedän pärjääväni. Minun on pakko, sillä olenhan saanut jotain noinkin arvokasta, joka on täysin avuton ja kuitenkin luottaa minuun. Lapsen isä tosiaan lähti kuvioista sairaalassaoloaikanani. Hän on nyt muutaman kerran nähnyt lapsensa, mutta ydinperhettä meistä ei tule. Olen saanut hänen osaltaan niin paljon paskaa niskaan, että en haluaisi häntä millään tavalla elämääni, mutta en toisaalta halua kieltää pojaltanikaan oikeutta isäänsä. Isään, joka oli lapsen tämän hetkisen elämän tärkeinä hetkinä, eli syntymän ja ensimmäisten viikkojen aikaan, jossakin aivan muualla.
Lapsi on nyt reilu kaksi viikkoa vanha ja vielä muutamia viikkoja menee osastolla kasvaessa ja syömään opetellessa. Sen jälkeen pääsemme kahdestaan kotiin opettelemaan arkea täälläkin suunnalla.